Tapasin tänään lyhyesti A:n viikonloppuvierailulta kotiin kiikuttaneen äitini, jolle intoilin viimeaikaisia hankintojamme. Hän kommentoi tuttuun tyyliinsä kaikenlaista, mutta mieleen asti syöpyi lausahdus, jonka mukaan hän olisi odottanut minulta persoonallisempia valintoja. "Voiko tuollaisessa Aalto-kodissa oikeasti asua?", hän ihmetteli.
En varmaan välittäisi kommentista tuon taivaallista, ellen tietäisi äitini omaavan pettämätöntä silmää mitä sisustamiseen tulee. Niinpä aloin tehdä sismistä inventaariota suunnitelmistani.En halua, että lopputulos muistuttaa Vepsäläisen postimyyntikatalogia, sillä tiedän, ettei perheemme osaisi asua sellaisessa. Sen sijaan haluan että mennyt, nykyinen ja mahdollisuuksien rajoissa tulevakin muodostavat omat kerrostumansa kotimme sisustukseen tehden siitä persoonamme jatkeen.
Tekemämme hankinnat näyttäytyvät ehdottomasti tulevana, sillä niillä ei ole yhteistä menneisyyttä kanssamme. Toisin kuin on äidin ensimmäiseen kotiini ostamalla 30-luvun työpöydällä tai ruokapöydän valaisimella, jonka hankimme aikoinaan auton sisätilalämmittimeen korvamerkitsemillämme rahoilla.
Inventaarion lopputulemana jatkan luottavaisella mielellä suunnitelmieni toteutusta. Tai siis jos kirjaimellisia ollaan, niin odotan luottavaisella mielellä, että pääsen toteuttamaan suunnitelmiani. Persoona mukana menossa keikkuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti