Kaivoin viikonloppuna keskikerroksen esiin kaiken tavarapaljouden keskeltä, sillä huomenna koittaa kauan odotettu päivä: saamme vihdoin lopullisen betonilattiavalun kerrokseen. Odotuksissa lattia on melkein valkoinen ja puolikiiltävä - siis lähes tulkoon sellainen kuin se jo nyt on.
Nyt kun lehtipuut ovat saaneet vihreytensä ja muutkin kasviaiset kortensa, tuntuu kuin isoista ikkunoista avautuva vehreys tulvisi sisään asti. Se on tällaiselle "tapetaan kaikki kasvit" -ihmiselle oikein oiva juttu. Nyt meilläkin vihertää sisätiloissa ainakin osan vuotta. En näet usko lahjojeni riittävän pihakoivujen tappamiseen. :-)
Minun intoni isoja ikkunoita kohtaan ei suinkaan ole ollut varauksetonta "ihastusta ensisilmäyksellä". Itse asiassa jos minä olisin diktaattorina saanut päättää, niin olohuoneen isoa ikkunaseinää EI olisi, ruokailutila EI olisi pelkkää ikkunaa EIKÄ keittiössä varmasti olisi lattiasta kattoon ulottuvaa ikkunaa. Mutta onneksi on.
Olemme asennuttamassa kaikkiin isoihin ikkunoihin verhot, jottei elo käy tulevaisuudessakaan kovin julkeaksi. Olohuoneen ikkunaseinän edustalla on lisäksi lattiaan upotetut valaisimet, joiden on tarkoitus sokaista luontopolulla liikkujat ja estää näkemästä minut pomppimassa sukkahoususillani.
Takaisin lattiaan, sillä keskikerroksen ohella myös ylimmän kerroksen lattiapisnekset etenevät. Päädyimme laitattamaan sinne parketin - myös päämakuuhuone-pukuhuone -akselille, jonne alkujaan kaavailin kokolattiamattoa sisalmaton muodossa. Idea tuntuu minusta edelleen toteuttamiskelpoiselta, kisaväsymys vain iski juuri silloin kun sanoista olisi pitänyt ryhtyä tekoihin.
Oi että. Jonain päivänä se vielä tapahtuu. Otan vahingossa kuvan, jossa seinät eivät ole kallellaan ja lattia on suorassa. Siihen asti pidän linssin vinossa ja ihmettelen, että "häh, miten tästä taas tämmöinen tuli". :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti